Viikonloppuisin ajatuksiaan ei voi vaan pukata töihin, tai voi, mutta yleensä niillä ajatuksilla on tapana harhailla vapaa päivinä vähän muissakin jutuissa. Nyt jo perjantai-iltana päässä käy samanlainen kuhina kuin muurahaiskeossa.

Ajattelin, että mennyt syksy oli elämäni raskain, mutta näköjään tämä alkanut uusi vuosikin jatkaa samaa linjaa. Välillä tuntuu, että ei enää jaksa miettiä ja murehtia, kantaa huolta. Välillä tuntuu, että haluaisi olla vaan itsekäs ja unohtaa kaikki muu. Mutta ei se onnistu, eikä sitä oikeasti edes haluaisikaan. Eikä ole niin kaukaista maailman kolkkaa, minne menemällä voisi jättää kaiken taakseen.

En ole luovuttaja, mutta joskus nyppii ottaa aina se taistelijan roolikin - vaikka ylpeämpänä sitä roolia tietenkin kannan. Mutta ei ne vastoinkäymiset ja selviämiset aina vahvista. Kyllä ne sattuu.. Tulee uusia pelkoja ja huolenaiheet kasvaa. Kun painaa pään tyynyyn, alkaa mahdoton ajatusten juoksu, rinnassa tuntuu kovaa sydämen pauketta.. kipuja,kipuja.

Mutta eteenpäin.